Ihmis- ja maailmankuvan muutoksesta

 ja Kriittisestä korkeakoulusta

Reijo Wilenius

Osallistuin Kriittisen korkeakoulun perustamiseen keväällä 1968. Siihen aikaan oli professoreilla vielä joutoaikaa, kun hoidin Helsingissä käytännöllisen filosofian professuuria. Mutta kun menin Jyväskylään 1973, alkoi minun osallistumiseni vähetä. Onneksi 70-luvun lopulla Antti-Veikko Perheentupa ja varapuheenjohtaja Ville Repo vetivät Kriittistä tarmokkaasti eteenpäin.

Menin tilaisuuden tullen eläkkeelle, ja perustelin lähtöäni erokirjeessä sillä, että filosofian laitoksen johtajalla ei ole enää aikaa ajatella. Opetan edelleen Snellman-korkeakoulussa ja olin perustamassa eurooppalaista järjestöä European Forum for Freedom in Education, joka on Euroopan neuvoston asiantuntijaelin oppilaiden ja koulujen oikeuksien saralla. Se antaa aika paljon työtä. Esitän pari muistikuvaa Kriittisen korkeakoulun alkuvaiheesta, vaikka on paikallaan katsoa myös eteenpäin.

Vuosi 1968 oli kapinavuosi. Tammikuussa, kun maailmalla oli vielä aika rauhallista – olin silloin Suomen Teiniliiton kuraattori – esitin muutamalle teiniaktiiville – mm. Erkki Tuomiojalle ja Risto Volaselle – suunnitelman, että perustetaan keskustelufoorumi, koska Suomessa on kansalaiskeskustelua liian vähän. Ylhäällä päätetään asioista eivätkä kansalaiset pääse keskustelemaan. Se oli perusajatus.

Oli myös se idealistinen ajatus, että syntyy työryhmiä, jotka käsittelevät ajankohtaisia ongelmia ja voivat iskeä oman paperinsa valtion mietintöjen rinnalle.

Kriittinen korkeakoulu lähti hyvin vauhdikkaasti liikkeelle. Syksyllä Tuomioja piti yhden ensimmäisistä alustuksista kulutusideologiasta, joka oli aivan uusi näkymä yhteiskuntaan. Kuulijoita oli 400-500. Kriittinen korkeakoulu osui erittäin hyvin keskustelun tarpeeseen Suomessa ja oli pitkään lähes ainoa sellainen foorumi, jossa voi esittää ajankohtaisista ja ikuisista kysymyksistä erilaisia näkökulmia.

Minä sain sinä keväänä ansiottoman arvonnousun. Kekkonen oli kutsunut joukon nuoria Tamminiemeen, kun hänkin haisteli tulevaa muutosta. Ollessamme eteisessä lähdössä Ulf Sundqvist oli vieressäni, kun annoin Kekkoselle meidän perustamispaperimme. Kekkonen piti muutaman päivän päästä kuuluisan Ostrobotnian puheensa moniarvoisuuden ja nuorison puolesta. Sundqvist jäi siihen vakaaseen käsitykseen, että minä olin kirjoittanut puheen ja antanut sen Kekkoselle ja hän suhtautui sen jälkeen minuun erittäin kunnioittavasti ministerinäkin ollessaan. En tiedä vaikka Kekkonen olisi saanut siitä paperista joitakin impulsseja puheeseensa, mutta en minä tunnusta kirjoittaneeni Kekkosen puhetta.

Ilokseni olen huomannut, että keskustelutilaisuuksien virta jatkuu edelleen Kriittisellä. Muistelen vielä johtokunnan kokouksia sinä aikana kun olin aktiivisesti mukana. Se oli elävää ideointia, yritettiin haistella mitkä teemat ovat ajankohtaisia, mitkä vaativat keskustelua.

Luulisin että Kriittisestä korkeakoulusta tulisi hyvin jännittävä kulttuurihistoriallinen tutkimus, jos katsoo sen tematiikkaa. Meillä oli heti ensimmäisenä syksynä ympäristöproblematiikka, luultavasti ensimmäisenä Suomessa. Eri paikkakunnille alkoi syntyä vastaavia keskustelufoorumeita. Yksi erikoisuus oli se, että paitsi keskusteluja syntyi myös uusia aloitteita, esim. Inhimillisen kasvun seminaari eli INKA vuonna 1974, jota Martti Tuomola veti pitkään ja jossa minäkin olin tiiviisti mukana. Tästä syntyi vuonna 1980 tavallaan Snellman-korkeakoulu, jossa kokopäiväiseen opiskeluun sovellettiin INKAn kokemuksia. Toinen esimerkki tällaisesta rönsystä, joka myöhemmin itsenäistyi, oli Perheentuvan kehittämä sosiaalipedagoginen toiminta, josta tuli komea Sosiaalipedagoginen keskus. Aiheeseen mennäkseni esitän muutamia pohdintoja kysymyksestä ihmis- ja maailmankuvan muutos.

En ole varma onko ihmis- ja maailmankuva paljoa muuttunut 30 vuoden aikana. Materialismi on jatkunut. Materialismi tuli 70-luvun alussa hyvin vahvasti marxilaisessa muodossa, ja se on jatkunut ainakin tiedeyhteisön yleisenä ajattelutapana. Vaikka 60-luvun lopulla oli hyvin avoin ilmapiiri, niin ilmasto jotenkin jähmettyi 70-luvulla. Vähän vastaava tuntuma oli 80-luvun alussa, kun vihreä liike lähti liikkeelle. Silloin etsittiin henkisiä asioita, mutta sitten markkinamiehet hoksasivat, että merkkituotteissakin on henki. Kun nuoret saa suuntautumaan merkkituotteisiin niin löytää hengen materiasta, ei tarvitse etsiä sitä mistään kauempaa. Siten tultiin 80-luvulla taas kulutusyhteiskuntaan uudella voimalla. Kriittinen korkeakoulu ei ole ehkä ollut ihan puolueeton, koska se on yrittänyt esittää vaihtoehtoja tai saada aikaan keskustelua vaihtoehdoista vallitsevalle ajattelulle ja toimintamuodoille.

Eräs vaihtoehto syntyi 70-luvulla silloisen pääsihteerin Raimo Ruotun saunan lauteilla. Silloin julistettiin taloudellisen kasvun aatetta ja me pohdimme, mikä olisi tälle vaihtoehtoinen positio. Muistaakseni Pentti Malaska esitti vaihtoehtona sosiaalisen ja henkisen kasvun. Yritimme tuoda vaihtoehtoisen näkökulman yhteiskunnan kehittämiseen ja mielenkiintoista on, että juuri 70-luvun alussa se tuli esiin kolmelta taholta samanaikaisesti. Erik Allardt esitti kirjassaan Hyvinvoinnin ulottuvuudet, että on kolme hyvinvoinnin tasoa: aineellinen, sosiaalinen ja henkinen. Malaska esitti yhdessä ensimmäisistä yhteiskuntahahmotelmistaan, että on kolme järjestelmää: aineellinen, sosiaalinen eli vuorovaikutusjärjestelmä ja henkinen. Minä samaan aikaan kirjassani Tietoisuus ja yhteiskunta puhuin kolmenlaisista tarpeista: aineellisista, sosiaalisista ja henkisistä ja väitin, että yhteiskunnassa on tasapainohäiriö, kun lähes kaikki intressit keskittyvät aineellisten tarpeitten tyydyttämiseen. Sosiaalinen elämä ja sellainen yhteiskuntarakenne, joka antaa kansalaisille todelliset vaikutusmahdollisuudet on alikehittynyt, kuten myös kulttuurin henkinen puoli. Tämä tasapainohäiriö aiheuttaa tavallaan koko ympäristöongelman, koska intressi suuntautuu vain aineellisen luonnon hyväksikäyttöön.

Olin sitä mieltä, että ei kannata saarnata tätä materialismia vastaan, sillä vasta sitten kun ihmiset huomaavat, miten antoisaa voi olla ihmisten yhteiselämä ja miten saa tyydytystä myös taiteesta, tieteestä, filosofiasta, uskonnosta – vasta kun nämä mahdollisuudet avautuvat, syntyy parempi tasapaino.

Tämäkin on eräs tapa hahmottaa ihminen, joko kolmenlaatuisten tarpeiden tai arvojen kannalta. Keskeinen kysymys on myös ihmisen itseohjautuvuus, jonka vaihtoehtona on, että yhteiskunta, ympäristö määrää mitä ihminen tekee. Luin tänään hyvän Ahtisaaren haastattelun Kuntaliiton Polemiikki-lehdestä. Yhdessä kohtaa olen eri mieltä. Hän sanoo, että ei pidä mennä suoriin kansanäänestyksiin – hän ei varmaan huomannut, että hänet itsensä oli valittu sillä lailla. Hänen kannassaan on edellytyksenä se, että kansalaisista ei voi tulla itseohjautuvia, kykeneviä päättämään itseään koskevista yhteisistä asioista.

Tästä tullaan kolmanteen kysymykseen, kun ihmisen itseohjautuvuuden perustaa yrittää tutkia. Olen juuri saamassa valmiiksi kirjan Mitä on ihminen, jossa käsittelen mm. itsetajuntaa. Ihmisellä ei ole pelkästään tajuntaa ympäristöstä ja oman elimistön tilasta vaan myös itsetajunta, jolla hän tietää, mitä hänen tajunnassaan tapahtuu, mitä hän ajattelee, mitä tuntee, mitä haluaa. Se on mitä merkillisin tosiasia, joka edellyttää, että ihmisessä on erilaisia ontologisia tasoja; on ruumiillinen taso, tajunnan taso ja itsetajunnan taso. (von Wrightin mukaan ei saa samastaa tajuntaa aivotapahtumaan. Se on ajatusvirhe, jonka useimmat ns. sivistyneet aikalaiset tekevät kun he samastavat tajunnan toiminnot ja aivotapahtumat; niistä on käytettävä erilaisia käsitteitä).

Ihmiskuvan muutokseen liittyy vielä ajankohtainen yhteiskunnallinen kysymys. 1980-luvulla syntyi vahva individualismin vire, mitä Allardt nimitti subjektivismiksi. Yksilön itsemääräämisoikeuden varjo on myös itsekkyys. 90-luvulla on tullut yhä suuremmaksi ongelmaksi, miten individualismi tasapainotetaan ihmisen yhteisöllisyyden kanssa. Individualismi voi johtaa yhä kovempaan yksilöiden kamppailuun ja kilpailuun.

Minun ratkaisuni on sama kuin saksalaisen Ulrich Beckin, joka puhuu vastuullisesta individualismista, johon sisältyy myöskin vastuu ympäristöstä, tai Steinerin eettinen individualismi. Minusta se ei ole mikään ratkaisematon vastakohta. Beck toteaa, että yhä useammat yksilöt tulevat pyrkimään oman elämänsä itsemääräämiseen ja että suuri tulevaisuuden ongelma on se, löytävätkö he samalla myös yhteisöllisen etiikan, moraalin, vastuun ympäristöstään. Aiheen maailmankuvan muutoksesta jätän muille. Minusta siinä on sama peruskysymys kuin ihmiskuvan muutoksessa, kysymys maailman ontologiasta. Onko maailma pelkästään materiaalinen vai onko täällä muutakin. Kirkon tutkimuslaitoksen mukaan näyttää kansan keskuudessa tapahtuneen sellainen muutos, että nykyään noin 80 % on sitä mieltä, että ihmisellä on kuolematon sielu ja että on Jumala, vaikka vain 40 % uskoo kristinuskon Jumalaan. Tässä juuri tuntuu individualismi: on erilaisia yksilöllisiä käsityksiä sielusta ja Jumalasta. Yksi dramaattinen muutos on myös ollut se, että kun 50-luvulla vain 2 % suomalaisista piti jälleensyntymistä todennäköisenä, niin nykyään prosentti on noin 28 %.

Tällaisia muutoksia tapahtuu kansalaisten mielipiteissä. Kuitenkaan vielä ei julkisessa kulttuurissa ja keskustelussa ole tapahtunut mitään dramaattista ihmiskuvan tai maailmankuvan muutosta. Ehkä tämänkin keskustelun virittämiseen tarvitaan edelleen Kriittistä korkeakoulua.